it's been occurring to me i'd like to hang out with you for my whole life
ensimmäinen, jossa Hippa syntyy ja leikkii | 17-20 de julio de 2021
Mä tuijotin epäuskoisena vihreällä ruoholla seisovaa eläintä, joka otti muutamia askeleita haparoiden ja alkoi sitten hakemaan maitobaaria emänsä mahan alta. Siinä se oli. Ruskea, vielä hieman märkä, pieni ja pitkäjalkainen. Thalian varsa. Mun varsa.
Koska mikään ei mene niinkuin on suunniteltu, Thalia oli tottakai varsonut keskellä kirkasta, helteenpolttamaa päivää keskelle laidunta. Kun ketään ei ollut ollut tallilla. Vasta iltapäivällä, kun äiti oli mennyt tarkistamaan laitumen vesiä, se oli huomannut kuinka Thalia oli esitellyt hampaitaan Eepille. Sitten se oli tajunnut katsoa maahan ja ymmärtänyt, miksi punainen läsipää oli nyrpistellyt ruunalle. Siellä oli maannut ruskea möykky, jota tamma oli nopeasti palannut paapomaan turvallaan. Suuret korvat olivat erottuneet ruohon joukosta ja kun äiti oli päässyt lähemmäksi, myös koko muu pienen eläimen vartalo oli alkanut hahmottumaan. Thalia oli nostanut päänsä varsan luota nähdessään äidin ja kiertänyt lähemmäksi, hieman puhistellen mutta pääasiassa herkkuja toivoen.
Mä olin ollut keskellä suurta lauantaipäivän puuhaoperaatiota, joka sisälsi vaatekaapin järjestelyä samalla kun netflix pyöri taustalla, kun mun puhelimeni oli kilahtanut. Siinä oli ollut kuva varsasta ja ’Thalia yllätti’ -viesti, ja mä olin joutunut istumaan sängylle katsoakseni kuvaa paremmin. Kuvassa oli kuin olikin varsa, märän karvapeitteen kanssa maassa makaamassa. Mulle oli tullut kiire vaihtaa jalkaan shortsit ja toppi, ja ei mennyt kauan kun mä tavarat sylissäni huusin Mateolla lähteväni porukoille, samalla yrittäen vetää kenkiä jalkaan yhdellä kädellä.
”Kumpi se on?” mä kysyin enkä suunnannut kysymystä oikein kellekään; äiti seisoi hieman kauempana Eepin pää sylissään, Milena mun vieressä kädet puuskassa.
”Mare”, Milena totesi ennenkuin äiti ehti avata suutaan, ja mun suu kaartui pieneen hymyyn. Se oli tyttö. Mun pieni tyttöni. Ehkä mä jopa päästin muutaman onnenkyyneleen samalla kun katsoin varsan kulkemista emänsä rinnalla.
—
”Tuleekohan siitä kimo, mitä veikkaat?” katsoin ylöspäin Jadea, joka harjasi Thaliaa pienen matkan päässä. Pieni olento makasi maassa mun vieressäni ja oli tunkenut päänsä mun syliini asettuessani istumaan jalat ristissä sen luokse. Lakatut kynnet tekivät pientä liikettä tamman pehmeällä poskella samalla kun varsa yritti terrorisoida mun käsikoruja samettisella, vaaleanpunaisella turvallaan.
”Se olisi kiva, vaikka toisaalta, kuvittele mikä homma siinä on sitten pitää sitä edes jonkinlaisessa siistissä kuosissa kun on mutakausi? Tai ylipäätään jos se pääsee jonnekin hietikolle pyörimään”, Jade totesi. Mun päähäni piirtyi kuva isänsä kokoisesta valkeasta hevosesta, joka ei todellakaan näyttänyt valkealta, vaan oli yltä päältä märän mudan peitossa. Mä olin kyllä, jos totta puhutaan, miettinyt millainen varsasta tulisi ja millaiseksi se kasvaisi. Se oli nyt lutuinen, hyvin vauhdikas ja huomionhakuinen, mutta millainen se olisi isona? Näyttäytyisikö siinä kasvaessaan enemmän vanhempiensa luonteenpiirteitä ja tulisinko mä katumaan sitä, että mä astutin Thalian Pulkalla, joka ei varsinaisesti ollut mikään maailman rauhallisin tapaus?
”Joko sä olet miettinyt nimeä? Musta tuntuu että se alkaa kohta pitää Palleroa ja Pikkuneitiä niminään”, Jade herätti mut ajatuksistani ja mun ilme kirkastui. Mä olin tehnyt paljon tutkimusta ja tullut viimein päätökseen sen suhteen, mikä tammasta tulisi - niin virallisesti kuin kutsumanimeltään.
”Joo itseasiassa. Siitä tulee virallisesti Luodon Thebes ja lempinimeksi mä ajattelin Hippaa”, kerroin ylpeyttä puhkuen.
”Mistä se tulee? Tai siis, molemmat?” Jade katsahti alaspäin mun suuntaani kiertäessään laiduntavan Thalian toiselle puolelle.
”Thebes on Herkuleksesta, se on kaupunki - ihan oikeassa elämässäkin, mutta mun valintani tulee Herckleksesta, koska Thalia on yksi Herkuleksessä esiintyvistä muusista ja mä halusin jotain samantapaista. Ja koska Pulkan nimessä on paikan nimi, mä halusin että tammalla on paikan nimi myös, ihan vain että on jotain molemmilta vanhemmilta”, mä hengähdin saatuani kaiken ulos suusta.
”Ja Hippa? Mistä sä sen revit?” Jade jatkoi emätamman takaa.
”Koska Thebes ei lausuta Thebes, vaan kind of Thiibs.”
”Okay I can see it now.”
Lopulta mä lähdin kävelemään kauempana seisovaa Eepiä kohden. Ruuna käänsi laiskasti päätään kuullessaan mun tulevan ja hörähti. Mitä lähemmäs mä pääsin, sitä selkeämmin mä aloin erottamaan, kuinka sen etujalka oli lepäämässä, ja kun ruunikko päätti lähteä kulkemaan mua kohden, mun suuni tuntui kuivuvan sadasosasekunnissa. Se ontui. Se ei ollut kolmijalkainen, mutta selkeästi epäpuhdas. Pienen paniikinpoikasen kasvaessa mun sisälläni mä kiirehdin ruunan luokse, tervehdin sitä ja kyykistyessäni etujalan kohdalle olin jo etsinyt äidin yhteystiedon puhelimesta. Jalka ei tuntunut mitenkään ylimääräisen lämpimältä, mutta kavio sen sijaan kyllä.
”Eepi ontuu, kavio lämmin, laitumelle, nyt”, mä en saanut suustani edes kokonaisia lauseita, kun äiti vihdoin vastasi puhelimeen.
