Eskon & Millin päikkyvihko

Kun Eepi muutti Pappilaan ja mä aloin viimein uskomaan, että mulla oli ensimmäistä kertaa oma hevonen, mä säntäsin suin päin treenaamaan valkoisten aitojen sisään - tähdäten korottamaan meidän koulutasoa huippujen rinnalle. Eihän me koskaan yhdessä päästy mihinkään niin mahtipontiseen, ja pappilalainen Oona sekä äiti kisasivat loppuajasta suurimmaksi osaksi myös korkeammalla tasolla. Sinne minne orin taidot oikeasti riittivät, se oli selkeästi luotu oppimaan uusia kuvioita tasaisella liikkuen. Mä nautin Eepin kanssa sileällä työskentelystä ja rakastin käydä valmennuksissa, kehittää meidän taitoja yksin tyhjässä maneesissa ja kokeilla uusia, tunneilta opittuja juttuja. 

Sitten Eepi jäi kuitenkin eläkkeelle, ansaitusti, olihan se painanut töitä suurimman osan elämästään. Mä kuitenkin hukkasin samalla osan siitä, millaisena ratsastajana mä näin itseni ja mitä lajia mä rakastin. Puolentoista vuoden aikana mä vuokrasin erilaisia hevosia, erilaisilla painotuksilla ja päämäärillä. En kisannut yhden yhtä kilpailua ja keskityin etsimään mun omaa polkuani uudestaan. 

Siihen polulle eksyi Esko. Punarautias budjonnynhevonen, joka odotti maltillisesti ruunaksi tulemista ja osoitti olevansa hömelö, utelias ja toivon mukaan potentiaalinen. Samalla Eskosta odotettiin myös esteratsua, kenttäratsua, hienoa menestyvää urheilijaa. Siinä missä musta odotettiin stunttikuskia ja taitavaa hevosnaista, joka koulisi nuoresta tenavasta esille kaiken sen, mitä se kyvyiltänsä voisi olla. Ainahan mä voisin tietysti hommata sille ulkopuolisen kisaamaan, ottaa tiimiin mukaan toisen ratsastajan joka pyörisi kaikenmaailman kenttähörpelöissä ja estemittelöissä - juttu oli kuitenkin niin, että mä omalla tavallani tahdoin kokeilla. Mä halusin kasvaa punaisen hevosen mukana tutustumaan lajeihin.

"Nyt on Hupsun ilmot laitettu vetämään!"

Mä säpsähdin valkoisen puuaidan vieressä, jossa mä olin mietteliäänä katsellut yksin ulkoilevaa, mustaan toppaloimeen puettua oria. Esko nosti päänsä päiväheinistään ja katsoi äitiä korvat hörössä, lähtien askeltamaan hitaasti mutta uteliaasti kohti meitä.

"Niin siis mitä? Sori, mä olin ihan ajatuksissani", mä käännyin katsomaan pitkään untuvatakkiin vuorautunutta naista, joka tuli mun luokseni ja kaivoi aidalle saapuvalle hevoselle kuivaa leipää taskunsa uumenista.

"Hupsu on nyt ilmoitettu. Niihin ikäryhmäkilpailuihin. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, hyvällä lykyllä siitä on jopa finaaliin", äiti kertoi hymähtäen, ja mä väänsin huulilleni hymyn. Ei sillä ettei ajatus Hupsusta menestymässä ollut mikään mahdoton ajatus. En vain jaksanut innostua ennenkuin kaikki oli varmaa.

"No, katsellaan nyt miten se pärjää osakilpailuissa. Onhan se jo iso juttu muutenkin, ekat ulkopuoliset näytännöt ja suoraan ikäryhmäkisoissa", mä totesin, siirtäen katseeni naisesta takaisin oriin, joka oli rohmunnut muutamat leivänkannikat äidin käsistä ja alkoi sen jälkeen haperoimaan mun hihaa.

"Niin, pessimistihän ei pety ja sitä rataa. Ehtiihän sitä haaveilemaan, mistä puheen ollen - mä lähden nyt haaveilemaan sen kanssa, mennään käymään maastossa jos joku kysyy tai etsii."

Mä nyökyttelin ymmärtävästi äidille, joka lähti askeltamaan kohti tallia. Muutaman askeleen päähän ehdittyään se kuitenkin kääntyi katsomaan mua, kuin muistaen vielä jotain:

"Adrian on muuten talolla."

Mun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä, kun mä nyökkäsin vielä kertaalleen äidille, joka otti pään liikkeen merkkinä siitä että mä olin ymmärtänyt toisen sanat. Katsoen toisen loittonevaa selkää mä huokaisin, enkä edes tiedä miksi. Adriania oli mukava nähdä, tietenkin. Me ei vain oltu pidetty yhteyttä hetkeen satunnaisten snäppien lisäksi. Ihmettelin, miten nuori mies ei ollut laittanut viestiä ennen tuloaan, ilmoittanut edes että päätti ilmestyä meidän pihaan juuri tänä päivänä. Ei kysynyt, millaiset mun aikataulut oli ja yrittänyt sopia tapaamista. Ehkä mä olisin voinut kutsua sen käymään mun ja Mateon asunnolla. Tai kahvilla jossain keskustan mukavista ja tunnelmallisista kahviloista. Vieläkin hieman ymmyrkäisenä miehen ilmestymisestä mä kaivoin puhelimen taskusta, näppäilin herralle nopean viestin 'tallilla', ja jäin odottamaan tuttua näkyä tallitietä pitkin saapuvaksi.

"On se ihme ettei kunniavieraita vastaanoteta edes, vaikka tänne asti tulin ihan sun vuoksesi", Adrian jäi seisomaan jonkinlaisen matkan päähän musta, kädet survottuina tiukkien mustien farkkujen etutaskuihin, tavaramerkkivirne kasvoillaan.

"My mistake etten mä vartonut portinpielessä kuola valuen", heitin takaisin ja lähdin itse lähestymään miehenalkua, mittaillen toisen ulkonäköä arvioivasti (sillä tavalla hyvällä tavalla arvioiden, tottakai). Ei se pituutta ollut kasvanut, mutta jotenkin sen ryhti oli kevyempi, olemus muuttunut avoimemmaksi. Tummat farkut myötäilivät lihaksikkaita jalkoja ja tummansininen toppatakki roikkui halaten miehen yläkehoa. Musta pipo piilotti mitä luultavammin laittamattoman hiuspehkon ja leukoja koristi minimaalinen sänki. Ja kaiken sen nätin näyn koristi pakkasen punoittamat posket, hymykuopat suupielissä ja virnistyksestä vääntyneet, vieläkin aivan tuhottoman kauniit, ruskeat silmät.

Kun me oltiin toistemme kohdilla, Bolívar nappasi mut syleilyynsä ja puristi varmasti muttei liian kovaa mun kehoa itseään vasten.

"Et sitten viitsinyt ilmoittaa ettet asu enää täällä. Ei sillä etten mä tykkäisi sun perheestä, mutta ajattelin viettää aikaa sun kanssa, en Jaden ja Alejandran." Miehen äänestä kuuli että sama tuttu hymy jatkoi matkaansa koko lauseen ajan, ja mä hymähdin. Tietenkin mä unohdin kertoa. Yhtäkkiä musta tuntui pahalta, etten mä ollut kertonut yhdelle mun elämäni tärkeimmistä henkilöistä, missä mä menin nykyään.

"Elä viiti, tykkäät kuitenkin kun Ale on sun kimpussasi. Joko Jade ehti haastaa sut tiedevisaan, jakoiko se niitä älyttömän fiksuja juttujaan mitä se luki tiedelehdestä?" mä pusersin ulos halauksen purkautuessa. Mä tutkin miehen ilmettä hartaasti ja palasin maan pinnalle ajatuksistani, kun pihaton suunnasta kuului äidin ääni. 

"No joo joo, onhan sun pikkusiskot kivoja, minkä mä mahdan sille että ne on aina ihannoineet mua niin suunnattomasti? Ja kyllä, todellakin. Mun hoitsuopinnotkaan eivät ole tiedottaneet mulle uusista lääkkeistä joista se kertoi mulle. Ihan ihme, miten se tuossa iässä jo tietää ja osaa?"

"Se onkin aina ollut perheen älykkäin. Ja älä yhtään yritä, sä lahjoit ne tykkäämään susta, nyt ne ei vaan osaa enää muuta. Mutta mitäs sä täällä, et laittanut viestiä tai mitään että olisit tulossa? Mä olisin järjestänyt kyllä aikaa jos sä olisit halunnut."

"Mä olin kulmilla, kävin tossa vähän matkan päässä viemässä yhden osan kaverin autoon ja ajattelin että ei vitsi, käynpä teillä samalla. Ajattelin että esittelisit mulle sitä hevosta mitä sä oot kuvannu stooreihin. Mutta sitten mun sydämestä otti ja sain kuulla että sä oot muuttanut, joten meillä taitaa olla tärkeämpääkin puhuttavaa."

Me lähdettiin kävelemään hitaasti kohti Eskon tarhaa, mä vältellen Adrianin uteliasta katsetta. Mä oikeasti voin hieman huonosti.

"Sori etten mä kertonut että me muutettiin. Mun oli tarkoitus, truly."

Me saavuttiin tarhoille, asetuttiin vasten puista aitaa. Tunsin kuinka Adrianin katse kohdistui muhun huomiota tahtovan Eskon sijaan ja vilkaistessani poikaa mä näin epämääräisen ilmeen.

"Mä ja Mateo siis, me saatiin kämppä keskustan läheltä. Ja tässä on Esko", mä koitin esitellä punaista oria nuorelle, joka nosti kulmiaan hymähtäen ja kääntyi sitten silittämään läsipään naamaa.

"Mä jo kuvittelin että sä oot mennyt salaa naimisiin ja muutit yhteen jonkun tusinatoopen kanssa", Adrian mutisi, katse visusti Eskossa, jatkaen sitten:

"Niin tää on se sun uusi siis? Oli jo korkea aika hommata oma hevonen, nainen."

Mä mulkaisin Bolívarin suuntaan, se kyllä tiesi miten mun polvet menivät jotenkin veteliksi jos mua kutsui naiseksi, ja hymähdin sitten nyökytellen.

"Kyllä mä nyt osaan mieheni paremmin valita etten mä mitään tusinatoopea ottaisi. Mitä sulla on siihen edes sanomista, sanoisin että Anna menee ihan samaan kategoriaan niiden kanssa."

Mä tunsin Adrianin vastaavan mun mulkaisuun tällä kertaa, ja mä huomasin, kuinka sen sormet jäivät hetkeksi hiplaamaan Eskon yllä olevan vihreän riimun karvapehmustetta. 

"Kai se menee, mutta se ei ole enää mun ongelmani. Sitä paitsi, Anna oli tosi paljon enemmän kuin sen huolletut ripsienpidennykset ja pinkit kynnet."

"Excuse me, pinkit? God damn, kaikkeen sitä miehet lankeaa", mä tokaisin vähän liiankin nopeasti, ilman että mä maistelin miehen sanoja päässäni. Sitten mä tajusin.

"Sori, toi oli epäreilua. Erositteko te?" mä jatkoin ja jotenkin vaistonomaisesti nostin toisen käteni Adrianin olkapäälle. Mies tuntui säpsähtävän kosketusta, muttei väistänyt, paennut sen alta tai ravistellut mun kättäni. Mä pidin sitä merkkinä, etten mä ainakaan liikaa loukannut toista.

"Don't worry, mä oon miettiny ihan samaa asiaa. Mut joo, me erottiin kun Anna lähti Ruotsiin. Se ei uskonut kaukosuhteisiin, ei siinä että mäkään olisin jaksanut. Mä tiesin ettei se ollut se the one", Adrian totesi ja kääntyi hieman katsomaan mua, tuttu virne naamallaan. 

"Milloin mun rakas eksäni on alkanut välittämään onko joku se ainut oikea sielunkumppani? Mitä sä olet tehnyt mun Adrianille?" mä naurahdin suoraan sanoen hieman järkyttyneenä, ei se ennen puhunut tuollaisia, saatika sitten valittanut tai välittänyt asiasta. Mä näin, kuinka mies säpsähti hieman mun sanoista ja mä en ehtinyt hämmentyä edes miettimään syytä sille, kun toinen jo avasi suunsa:

"Ehkä mä kasvoin enkä jaksanut enää pelata. Also, first, tunnistan tuon omistushalun, sä olet aina säkenöinyt sen kanssa Helsinkiin saakka. Also, second, we both wish i was yours."

Se iski mulle silmää, enkä mä sanonut mitään. We both wish??? En mä ollut edes ajatellut asiaa. Tottakai mä rakastin miestä vieläkin, kuten tulin aina rakastamaankin, mutta se oli hiljalleen vaihtunut eron jälkeen siihen että se rakkaus oli puhtaasti platonista. Ainakin mä uskoin niin.

"Mutta, tämä eläin? Eskoko sä sanoit? Mitäs merkkiä tämä on, ainakin eri värinen kuin Eepi ja Do. Joko sä kyllästyit ruunikoihin?" Adrian esitti kysymysryöpyn kuin tajuttuaan, mitä se oli sanonut. Mies oli kääntynyt hevosta kohti ja mä siirsin väkisin mun katseeni meidän edessä seisovaan punarautiaaseen, joka näytti odottavan herkkuja tai jotain muuta maailmaa mullistaa.

"Joo tota, Eskohan se siinä. Se oli vähän sellainen harkitsematon osto, se on ihan lapsi. Viisivuotias, budjonny, vielä ori. Aion kyllä ruunata sen ettei se ihan masennu täällä yksinään kun ei pääse päiväksi pihattoon muiden kanssa", mä esittelin uusimman hankintani mutisten ja otin askeleita aidan pieltä pitkin kohti porttia, josta mä nappasin koukusta Eskon vihreämustan, salmiakkikuvioisen narun. Ori seurasi mun perässä heti ja heitti päänsä vähän turhankin innokkaasti aidan yli. Adrian tuntui saavan jutun juonesta kiinni ja seurasi mua, jääden seisomaan hieman kauemmaksi. Mä pujottelin orin auki olevasta portista pois aitojen sisästä, käänsin sen ja suljin haan perässäni. Viitoin Adrianille tallin suuntaan, ja mies siirtyi kulkemaan mun vierelleni kun punainen otus astui rennosti mun perässä kohti pientä pihan päärakennusta.

"Me meinattiin kisata kenttää ja esteitä, kunhan me ollaan valmiita. Siihen on tosin vielä pitkä aika, me ollaan vasta tutustumassa toisiimme. Se on tosi kiva kyllä, kivat askeleet ja näpsäkkä hyppy", mä selostin hieman itseäni keränneenä ja kiinnitin hevosen käytävälle, kaivellen harjoja sen karsinalla olevasta harjasangosta.

"Sinä, kenttää? Wou. Esteetkin kuulostaa hurjilta kun sä niin vannoit sielusi kautta että olet kouluratsastaja", Adrian letkautti ottaessaan mun ojentaman pölyharjan vastaan. Mä availin Eskon toppaloimen soljet ja vedin ruudullisen toppaloimen pois orin selästä. Punainen säpsähti hieman rätin lösähtäessä vasten käytävän lattiaa, mutta käänsi pian mielenkiintonsa Adrianiin, joka oli alkanut sukia eläintä kaulalta.

"Se on sellaisesta suvusta että jos siltä taitoja löytyy, ei niitä viitsi hukkaan heittää. Enkä mä ainakaan nyt aio etsiä stunttikuskia. Kuten sä sanoit, ehkä mäkin olen kasvanut, tutkin paljon mun mielenkiintoa ratsastuslajeja kohtaan vuosien aikana", mä huokaisin rapsuttaessani Eskoa korvien juuresta. Ori koitti napata mua tummanvihreän toppatakin hihasta ja mä hymähdin itsekseni. Oli se kyllä mieletön tapaus ja kun meillä meni hyvin, mä pohdin voiko elämän hevosia olla useampia kuin yksi.

"Kyllä me sitten ollaankin muututtu. Kato nyt muakin, opiskelen sairaanhoitajaksi!" Adrian totesi hevosen toiselta puolelta ja mä naurahdin. Olihan se vähän mahdoton ajatus, olisi ainakin neljä vuotta sitten ollut. Adrian, sairaanhoitajana? Juu ei mitään saumaa. Musta tuntui että mä aina välillä vieläkin ajattelin miehen sinä pojankloppina, joka oli mun kanssa sekavassa suhteessa, sinä joka kävi Oonan kanssa pussikaljat Pappilan viereisestä marketista ja ajoi kevarilla pienessä maistissa. Sinä poikana, joka pyöritti naisia ja viihtyi juhlissa, virnisti ja sai polvet notkahtelemaan, soitti kitaraa ja sai kuolan valumaan. Siinä mielessä Adrian ei ollut muuttunut, että kaikesta sotkusta huolimatta se löysi aina mut. Sieltä ojan vierestä kun meidän tallikaveri jäi kuorma-auton alle, mun sängystä kun mun piti lähteä traumaterapeutille mutta elämä ei kiinnostanut. Mun vierestä sohvalta kun mä en jaksanut tai Adrian oli suututtanut jonkun kavereistaan. Mun luota ylipäätään, kun me kaivattiin toistemme seuraa. Meidän tapaamiset ja viestittelyt olivat jääneet vähemmälle viime aikoina, mutta me molemmat tiedettiin että toinen oli soiton päässä kun siltä tuntui.

"Tiedätsä, mä oon miettinyt paljon Jassun kuolemaa ja sitä miten elämä muuttui sen jälkeen. Ja ylipäätään Pappilaa, meidän jengiä. Mä seuraan niiden ihmisten elämiä instagramin kautta ja mietin kuinka mä menetin kosketuksen niiden kanssa. Mä oon tosi iloinen että me pysyttiin väleissä, tiedätsä, mitä mä olisin esimerkiksi tehnyt sen kolarin jälkeen?" mä hain itselleni harjan ja aloin puhdistamaan oria omalta puoleltani saadakseni jotain tekemistä, etten vain uppoutuisi liikaa ajatuksiini.

"Mihinkä mä olisin mennyt? Me ollaan Sierra ja Adrian, tottakai mä jäin. En mä voi kuvitella elämääni ilman sua, en voinut silloinkaan. To be honest, kun me tultiin sinne onnettomuuspaikalle, as bad as it sounds, mä huolestuin ensimmäisenä susta. Sä näytit niin pieneltä, sä et tietenkään tiennyt mitä tehdä. Sä olit aika pahasti shokissa ja mun ajatukset pyöri sen ympärillä että mun on pakko jeesaa sua. Tehdä kaikki mitä mä voin", Adrian tuntui ottavan mun pohdinnat kevyemmin koska ainakaan äänensävystä ei voinut päätellä, että toinen olisi niin uppoutunut pohtimaan asioita syvemmin. Mä olin kateellinen, ehkä se osasi säädellä missä tilanteissa miettiä mitäkin ja palasi kotiin tänään, antaen sitten ajatusten vallata sen.

"Kiitos. Ei susta ilmeisesti pääse eroon vaikkei laittaisi edes viestiä. Sä ilmestyt ovelle näkymä jos niin teen", naurahdin ja koitin keventää tunnelmaa heitollani, kyykistyen harjaamaan Eskon etujalkaa ja polven mittaista sukkaa. Adrian kyykistyi mun seuraksi ja katsoi mua suoraan silmiin. 

"Sä et halua päästä musta eroon. Mä tiedän kyllä miten sä osaat irrottautua jos sä et halua mitään tekemistä, älä luulekkaan etten mä ole nähnyt sitä sivustakatsojana. Mä seuraisin sua vaikka sun kotiseuduille pallon toiselle puolelle jos sä et pitäisi yhteyttä", mies huokaisi tuumien asiaa, painottaen äänensävyään ensimmäisen lauseen kohdalla, ja tunnusteli Eskon vuohista. Ainakin se muisti, miten hevosen jalat tutkitaan.

Mainitusta hevosesta puheenollen, ori oli selkeästi hieman hämmentynyt maan tasoon laskeutuneista kaitsijoista ja koitti kurottaa kaulaansa päästäkseen meidän seuraan. Mä komensin hevosta kun se siirsi jalkaansa huomattavasti ja vilkaisin vielä nopeasti espanjalaista miestä, joka oli jähmettynyt seuraamaan mun tekemisiä. 

"Älä pelkää, mä en ole lähdössä Argentiinaan ainakaan asumaan. Mun on ihan hyvä Suomessa, vaikka jossain vaiheessa mietin pakenemista jonkun verran", mä huokaisin ja siirryin orin takajalan kimppuun. Mä koitin siirtää mun ajatuksiani pois pohtimasta sitä, mitä Adrianin sanat merkitsivät. Kaikki, mitä se oli sanonut vierailunsa aikana.

Mä siirryin verkkaisen keskustelun leijuessa satuloimaan Eskoa, heitin koulusatulan huopineen orin selkään ja kiinnittelin satulavyön paikalleni. Esko avasi suunsa lämmitetyille kuolaimille nätisti ja näprättyäni remelit kiinni sidoin vielä suojat pitkien jalkojen ympärille. Kun mä virittelin ratsastustakkia päälleni, Adrian ojensi mulle satulahuoneessa mun hanskat ja hymyili jotenkin, en tiedä, haikeasti? Pian ilme oli kuitenkin vaihtunut rennompaan ja mies katseli mua jotenkin tyytyväisenä. Mä vedin ratsastuskengät jalkaani, heitin kypärän päähän ja katsoin sitten hetken huoneessa olevan peilin kautta. Mä tunsin Adrianin katseen ja nappasin kiinni siitä peilin kautta, hymyillen pienesti mutta jotenkin kokonaisesti (you know, from bottom of my heart) miehelle, joka vastasi omalla hymyllään. 

"Noniin meehän nyt, tuo sun uusin hankintasi ei taida olla mitään kärsivällisintä tyyppiä?" Adrian osoitti tallin ja varustehuoneen välistä ovea ja puhui selkeästi Eskon kuoputuksesta. Mä huokaisin päätäni puistellen ja kuuntelin, kun Adrian mutisi kuinka sen täytyisi jatkaa matkaansa. Jotain kuinka koulutehtävät odottivat tekijäänsä vaikka ikiroutaan saakka. Me hyvästeltiin ja taluttaessani Eskon ulos tallista mä pysähdyin katsomaan miehen loittonevaa selkää. Kuin mun katseeni tunteneena Bolívar kääntyi katsomaan peräänsä, virnisti olkansa yli heilauttaen kättään ja selkeästi koitti olla iskemättä silmäänsä. Mä näin sen. Se vain epäonnistui siinä kovin ja mä pyöräytin silmiäni automaattisena reaktiona, siirtäen huomioni vieressäni seisovaan oriin. Mä hyppäsin selkään, pidättelin steppaavaa eläintä kiristäessäni satulavyön ja ohjasin Eskon lopulta tarhojen vierestä lähtevälle metsätielle. Punaisen keinuttavat askeleet vaivuttivat mun ajatuksiini äsken lähteneeseen mieheen, hyvin hämmentyneisiin sellaisiin.

Puolen tunnin kuluttua Adrianin lähdöstä mun puhelin kilahti uuden viestin merkiksi, ja suljin silmäni huokaisten (silti hieman virnistäen), kun luin miehen lähettämän viestin:
'Mä odotan kutsua tutustumaan sun asuntoon  Sori, siis teidän. Hehe.'

Mitä hitsiä mä tunsin ja miten päin mun tuli olla?

Mulla oli kotoisa olo Millin selässä. Ei sillä tavalla kotoisa, että mä olisin joskus ollut aivan samanlaisen hevosen selässä, koska en ollut. Milli ei muistuttanut mua millään tavalla Eepistä, mun elämäni hevosesta, vaikka mä aina vannoin että seuraava kouluhevonen on varmasti jäljitelmä Epsusta. Siinä hetkessä mä koin, että Eepi oli jotenkin se mitä halusin, ja en mä nyt herranjumala sitä myisi mistään hinnasta - se oli aikoinaan ostettu loppuelämän kotiin ja sellaisessa se edelleen oli. Eepin tasaisenpaksusta luonteesta ja alkuverryttelyjen kankeudesta ei Milli voinut kuitenkaan olla kauempana. Se oli säpäkkä, kehräsi moottorillaan eteenpäin ja muistutti mua joka päivä siitä, kuinka se osaa olla herkkäsieluinen, tyttö ja ehkä hieman over dramatic. 

Musta oli mielenkiintoista, kuinka mä olin päätynyt Milliin ihan todella nopealla katsannalla. Mä olin selannut facebookkia ja eräs tuttu hevosvälittäjä kenen kavereissa mä olen, oli julkaissut kuvia ruunikosta koulutammasta, jonka se oli juuri kotiuttanut Saksasta. Jonen mukaan hevonen oli asunut lähes koko elämänsä kasvattajallaan, mutta oli myyty hetkeksi muualle tallin sulkiessa ovensa - sieltä se oli päätynyt Jonen kaverille myyntivälitykseen Saksaan ja lopulta miehelle itselleen. Tamma oli tuotu Suomeen tammikuun lopussa ja oli kotiuduttaan osoittanut kykynsä ammattilaisratsastajan alla. Kuvista mua katsoi tummasilmäinen, ehkä maailman noloimman (as in maailman ohuimman) ylikasvaneen ratsuharjan omaava ruskea hevonen. Jotain siinä vaan oli. Mä pyysin äidin kanssa Jonelta pari videota hevosesta enkä edes lähtenyt koeratsastamaan, pyysin suorilta koeajalle tänne meille. Ja siinä se sitten lopulta seisoi tallin pihassa, pakattuna loimiin ja suojiin, näyttämässä erityisen hämmentyneeltä. Lähimpänä tarhannut Esko oli huutanut sille ja Milli oli vastannut pienellä kiljahduksella, alkaen sitten pyörimään etujalkojensa ympäri. Sen pää viskoi hieman ja se vaikutti levottomalta, mutta heti talliin päästyään se tuntui rauhoittuvan. Se kävi karsinan pörheänä läpi puhisten, jonka jälkeen se tuli norkumaan ovelle ja tutustumaan. Ja siinä kohti mä tiesin että mä pitäisin sen.

Seuraavana päivänä mä päästin Millin ulkoilemaan kentälle ja kävin näyttämässä sille lähempää Eepiä sekä Hupsua. Koska Eepi on hyvin letkeä ja turvallisuutta hehkuva, se otti pienen tamman heti siipiensä suojaan kun mä päästin Millin ensimmäisen kerran laumaan ulkoilemaan. Hetken se kyräili lähelle änkevää ruunaa ja uteliasta pienhevosta, mutta antoi Eepin iltapäiväheinien aikaan tulla ja syödä kanssaan. Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko rapsutteli toisiaan ja kulki auto-perävaunu -yhdistelmänä pihaton ulkoilualuetta ympäri. Eepi oli selkeästi löytänyt tyttöystävän ja Milli kaverin.

Me aloitettiin tutustuminen ihan vain tunnustelemalla toisiamme: me kierrettiin kenttää ensin maastakäsin ja juoksuttaen, ja muutaman päivän päästä, kun Milli oli jo tottunut meidän kenttään eikä pelännyt jokaista kulmaa ja sitä pelottavaa puomivarastoa, mä nousin selkään. Me käytiin sinä päivänä nopeasti läpi kaikki askellajit jotta mä saisin vähän tuntumaa siitä, millainen tamma oli ylipäätään selästä käsin. Pikkuhiljaa me päästiin jyvälle toisistamme, ja me alettiin pyörimään omalla kentällä (koska siinä oli selkeästi helpoin mennä, siihen tamma tottui nopeasti eikä enää arkonut). Koska mun taso oli tippunut hyvin paljon sinä aikana, kun mä itse lopetin kisaamasta Eepillä ja olin ilman kunnon hevosta, me ei treenattu mitään kovin vaativaa - äiti kävi Millin selässä ja sen jälkeen, kun tamma niskojaan nakellen oli hyväksynyt uuden ihmisen selkäänsä, se loisti vaativan tason tehtävissä. 

Milli olisi omiaan nostamaan mun tasoa ja ylläpitämään äidin kouluratsastuskikkoja, ja siinä samalla se toimisi mun hevosena. Kun mä katsoin tammaa muutama viikko sen saapumisesta, mä saatoin todeta itselleni jo toistamiseen kuinka hyvän ostoksen mä olin tehnyt. Millin kanssa tuntui kolahtavan.