there’s dread in my heart and fear in my bones
good days don’t exist, 20.07.2021, Eepin päiväkirja
Ote toisen hevosen päiväkirjamerkinnästä:
”Lopulta mä lähdin kävelemään kauempana seisovaa Eepiä kohden. Ruuna käänsi laiskasti päätään kuullessaan mun tulevan ja hörähti. Mitä lähemmäs mä pääsin, sitä selkeämmin mä aloin erottamaan, kuinka sen etujalka oli lepäämässä, ja kun ruunikko päätti lähteä kulkemaan mua kohden, mun suuni tuntui kuivuvan sadasosasekunnissa. Se ontui. Se ei ollut kolmijalkainen, mutta selkeästi epäpuhdas. Pienen paniikinpoikasen kasvaessa mun sisälläni mä kiirehdin ruunan luokse, tervehdin sitä ja kyykistyessäni etujalan kohdalle olin jo etsinyt äidin yhteystiedon puhelimesta. Jalka ei tuntunut mitenkään ylimääräisen lämpimältä, mutta kavio sen sijaan kyllä.
”Eepi ontuu, kavio lämmin, laitumelle, nyt”, mä en saanut suustani edes kokonaisia lauseita, kun äiti vihdoin vastasi puhelimeen.”
Eepi oli mun elämäni hevonen. Vaikka vastaan tulisi minkälaisia yksilöitä, vaikka mulla oli muitakin hevosia omistuksessani, kukaan niistä ei koskaan tulisi pääsemään Eepin tasolle. Ehkä siinä olikin yksi syy, minkä takia mä elin paniikissa ja ahdistuksessa siitä hetkestä, kun mä näin ruunan jalan. Äiti oli tullut ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua laitumelle (tarkistin myöhemmin puhelimesta, sillä meni kuusi minuuttia) ja katsoi jalan läpi, me vietiin ruunikko, linkuttava hevonen tallille. Mä toivoin enemmän kuin mitään koskaan ikinä olin toivonut, että mulla olisi ollut laite jolla teleportata Eepi karsinaansa ilman että sen tarvitsi käyttää jalkaansa. Paljon alusia kopin pohjalle, mä istuin karsinassa ruunan kanssa sillä aikaa kun äiti soitti eläinlääkärille. Meni tuhat minuuttia että mä kuulin auton vaimean äänen ja hetken kuluttua rennot askeleet viileällä betonilattialla. Nousin vaatteita puistellen ja kiinnitin Eepille narun, sydän tuntui hakkaavan ulos rinnasta ihan vain kaikesta pelosta ja ahdistuksesta.
Kaviokuume-epäily. Mun paniikki vaihtui hiljaa mekaaniseksi järkyttymiseksi ja hiljalleen mä kykenin pitämään itseni kasassa ilman räjähtämistä. Mä katsoin sivusta lamaantuneena kun kavioita käytiin läpi, kierreltiin ja kaarreltiin ja tehtiin ilmeisesti kaikkea, mitä kaviokuume-epäilyn kohdalla tehtiin. Eepi sai kipulääkettä ja meidän vakituinen eläinlääkäri, Masa, poisti tottunein ottein ruunikon jaloista kengät. Paljon keski-ikäisen, lempeän miehen puheista meni ohi kun mä keskityin silittämään puoliverisen naamaa, miettiä ettei ongelma olisi ikuinen. Mä en kuullut hoito-ohjeita mutta toivotin hyvät päivänjatkot kun Masa pakkasi tavaransa ja lähti kohti seuraavaa kohdettaan.
Äiti hoiti Eepin takaisin karsinaan kun mä valuin hiljalleen vanhempieni talolle. Kodin tuoksu pamahti vasten kasvoja kun mä astuin etuovesta sisälle, riisuin kengät pikkueteiseen ja astuin aulan puolelle. Hetken mä vain seisoin paikallani, tietämättä mitä tehdä, kunnes mä havahduin kuivaan kurkkuuni. Mun päässäni ei liikkunut ajatuksia mutta olin silti pääni sisällä kävellessäni keittiöön, ja olin saada vähintäänkin sydänkohtauksen huomatessani, että sekä Jerominó että Jasmina seisoivat hellan äärellä, selkä ovelle päin. Justus oli saarekkeen luona pilkkomassa porkkanoita ja ehkä mä hahmotin jossain mieleni sopukoissa että huoneessa tuoksui ruoka.
”Ai hei”, Justus oli valppaana nostamassa katseensa muhun kun mä astuin sisälle. Mies laski veitsensä alas ja pyyhki käsiään saarekkeella olevaan ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen.
”Moi”, olipa vaikea puhua edes kolmen kirjaimen verran.
”Hola hermanita, what’s up?” Jerominó vilkaisi nopeasti olkansa yli mua ja jatkoi sitten hellan ääressä työskentelyä.
”Vettä, tulin hakemaan, ei muuta”, hyvä että happi riitti. Kiersin astiakaapille, otin lasin ja kävin täyttämässä sen raanalla, poistuen sitten käytävään. Olohuoneessa ei ollut ketään mutta huoneessa kaikui hiljaa kuinka mies televisiossa selosti kalastamisesta. Istuin toiselle sohvista, otin kulauksen vettä ja löysin mielenkiintoisen kohdan kuviollisesta matosta lattialla.
”En tiennytkään että sä olet kiinnostunut kalastamisesta.” Hyvä etten kaatanut lasia ylleni kuullessani Justuksen äänen oviaukolta. Nostin katseeni nielaisten ja rekisteröin kuinka mies nojasti valkean t-paidan peittämällä olkapäällään ovenkarmiin.
”Se oli päällä, en mä katso tuota”, vilkaisin nopeasti suurta ruutua, jossa kuva siirtyi kauniiseen jokimaisemaan. Ollappa joella, onnellisena ja ilman murheita.
”You fine? Don’t get me wrong mutta sä vaikutat olevan poissa tolaltasi”, mä katsoin miestä silmiin ja nielaisin (ilmeisesti jokin tapa tänään).
”Erh, joo, ehkä mä en ole ihan kunnossa”, mutisin hymähtäen sarkastisesti - new side of this anxiety, enemmän mun tyyliä kuin paikalleen jäätyminen ja toimintakyvyn menettäminen.
Seurasin katseellani kuinka Justus nosti itsensä täyteen pituuteensa ja lähestyi sohvaa, kysyi voisiko istua ja mä en kyennyt kuin nyökkäämään.
”Poikahuolia?” wau.
”Mun elämäni rakkaus on sairaana, ei mitään enempää.”
”Ai, en tiennyt että sä seurustelet.” Mies oli hetken hiljaa, kunnes jatkoi:
”Not the point Justus. Mikä sillä on?”
”En mä seurustele! Tai siis, niin, en seurustele. Mun elämäni hevoseni on sairas, sori.”
”Aah, selvä, you got me. Onko se vakavaa?” Mä hymähdin hämmentyneesti Justuksen innostuneelle äänelle ja vilkaisin toista sivusilmällä.
”Voi olla, tulevat hetket näyttävät. Mä en vain kestä ajatusta siitä että eläin joka on ollut melkein koko elämänsä mun kanssa, kärsii. Tai että mä voin menettää sen. Mä haluaisin antaa vähän takaisin siitä kaikesta mitä se on mulle antanut. Mä olen ollut niin paljon näiden vuosien aikana ja se on ollut aina sama ihana itsensä. Ootko sä koskaan vain laskenut katseesi johonkin ja rakastunut?” Mä käänsin pääni niin, että mä pystyin katsomaan Justusta. Vahingossa mun silmäni jäivät kiinni mustanruskeisiin, jotka katsoivat mua jo valmiiksi.
”Joo oon mä”, mä kuulin Fredholmin nielaisevan ja huomasin toisen silmien käyvän läpi mun kasvojani.
”Niin, tota, niin kävi Eepin kanssa. Mä olen rakastanut niin paljon ja mä en osaa olla koska mä tiedän etten mä voi tehdä muuta sen hyväksi kuin noudattaa eläinlääkärin ohjeita. Ja mä en tiedä koska kaikki on mahdollista ja se ei välttämättä edes selviä ja jo nyt mä olen ihan halkeamispisteessä”, mun katse oli siirtynyt mun ristissä oleviin jalkoihin ja mä tunsin, kuinka mun puheeni kiihtyi loppua kohden samalla kun mä hengitin nopeammin.
”Heihei nyt, tuu tänne”, ehkä Justus näki mun kasvavan paniikin tai sitten se yritti vain toimia oikein, mutta mä annoin itseni asettua miehen halaukseen. Siinä mä sitten tunsin kuinka kyyneleet kohosivat mun silmiini viimein - mä en ollut kyennyt lamaantumiseltani itkemään vielä ja jos mä olisin voinut normaalisti, mua olisi hävettänyt kuinka mä nojasin päätäni mun veljen parhaan ystävän kaulanjuurta vasten.
Mä itkin ehkä viisi minuuttia, ehkä enemmänkin. Mä en todellakaan tiennyt, mutta mä vollotin silmät päästäni. Jossain vaiheessa mä olin nostanut toisen käteni Justuksen käsivartta vasten ja jossain vaiheessa sen toinen käsi oli siirtynyt mun ympäriltäni silittämään rauhoittavasti mun hiuksiani. Lopulta mä aloin rauhoittumaan ja aistimaan asiat uudestaan ympärilläni. Lämpimän käden ympärilläni, miedon hajuveden tuoksun. Hitaat hipaisut mun päässäni.
”Kaikki menee ihan varmasti hyvin”, Justus kuiskasi.
”Feels like a deja vu”, mä mutisin vasten toisen kaulaa ja huomasin kuinka vaalea iho värähti mun hengityksestäni.
”Ai miten niin?” mies hymähti, kenties tajusi mun rauhoittuneen muttei silti irrottanut otettaan.
”Jos mä muistan oikein, sä totesit noin myös Norjassa.” Mä muistin todellakin koska mä olin pyöritellyt katsomossa tapahtunutta ’mun sormet on vahingossa sun leualla ja sä halusit tarttua mun ranteesta samalla kun sä tuijotit mua syvälle silmiin’ -incidenttiä mun päässäni vähän liikaakin.
”Totta, niinhän mä taisin sanoa. Sen jälkeen kun mä join sitä sun lempijuomaasi”, Fredholm mutisi.
”Se oli ihan hirveää, ei mitään mun lempijuomaani”, huokaisin.
”Ja sitten sitä kauheaa mehua, valui, mun leukaani pitkin”, Justuksen äänestä ja tauoista puheen aikana päätellen myös se muisti kyseisen tapahtuman.
”Niin, sitten sitä valui sun leukaasi pitkin”, mä toisin perässä ja hymyilin vasten toista, tuntien ja kuullen kuinka Justus hymähti.
Mä olisin voinut jopa tottua olemaan siinä, rauhoittavassa otteessa ja kuuntelemassa Justuksen typeriä kertomuksia samalla kun se piirsi kuvioita sormellaan mun päähäni. Mutta koska good days don’t exist, Jerominó huusi Fredholmia auttamaan keittiössä. Vastentahtoisesti mä siirryin omalle paikalleni sohvalla ja katsoin kun Justus nousi seisomaan, siisti paitaa yllänsä ja haki hetkeksi katseellaan mun silmäni. Mä hymyilin pienesti ja sain takaisin samanmoisen.
”Justus”, mä sain suustani kun toinen oli jo selkä muhun päin kävelemässä oviaukolle.
”Kiitos”, mä totesin ja hymyilin, melkein tuntien oloni hymyilyttäväksi. En kuitenkaan ihan.
”Eipä tässä mitään, hyvä että mä osasin olla tueksi”, mies mutisi hymyillen ja kohautti olkiaan.
”Osasit, musta tuntuu että tää oli just sitä mitä mä kaipasin”, ehkä se oli vain mun pää mutta tunsin kuinka mun posket punertuivat - onnekseni mun naama näytti varmasti jo valmiiksi punainen kaikesta itkemisestä eikä sitä erottanut.
”No hyvä, laita koodia jos, tota, tarvitset olkapäätä”, Fredholm piti taukoja puheensa aikana ja musta tuntui, että mä tunsin jotain mun rinnassani miehen lauseesta. Ihan vähän vain. Ehkä.
”Mä pidän mielessä”, mun hymyni leveni puhuessani ja Justus tuntui toistavan saman. Mä jäin tuijottamaan, kuinka ei mitenkään erityisen pitkä mies jatkoi matkaansa ja poistui lopulta käytävään. Keittiöstä kuului kovaäänistä puhetta, josta saattoi päätellä että toinen oli päässyt perille. Mä jäin paikalleni ja hymähdin vilkaistessani television kalastusohjelmaa.
Ehkä kaikki ei ollut niin huonosti, miltä tuntui. Mä en vain tiennyt mitä tehdä, mitenpäin olla ja mitä tuntea. Minkään suhteen.
