kastehelmen omiroksen kirja

Kun musta ori otti ensimmäiset askeleensa huteroiden emänsä vieressä, mä ajattelin siihen menevän ikuisuuksia, kunnes mä istuisin Eepin varsan selässä. Mutta ei. Vuodet vierähtivät oikeastaan suhteellisen nopeasti ja mun makuuhuoneeni seinä kolmen huoneen asunnossa, jonka mä jaoin mun veljeni kanssa, alkoi täyttymään vuotisista synttärikuvista; ensimmäisessä kuvassa Milo onnistui haukottelemaan juuri kuvanottohetkellä ja mun naamasta saattoi päätellä että mä nauroin, toisessa orin kaulan ympärille asetellut serpentiinit olivat läpimärkiä meidät yllättäneen sateen vuoksi. Kolmas ja tuorein oli otettu Huviluodossa meidän pihatiellä, kun kevään viimeiset lumet koristivat vielä taustaa ja aurinko paistoi saaden nätisti seisoneen puoliverisen pyntätyn karvan kiiltämään. Nyt mä seisoin korkeutta aivan tuhatta ja sataa kasvaneen Milon vieressä maneesissa ja Milena katsoi mua hymyillen.

“Well, do you wanna do it?” nainen kysyi multa pyöritellen liinan narua hanskojen peittämissä käsissään.

“Yes. Yes. Yes”, mä nyökyttelin kypärän peittämää päätäni ja virnistin. Nopea avustus selkään nousussa saattoi mut lopulta istumaan ainakin isänsä kokoisen orin satulaan. Milon korvat pyörivät ja mun sydän heitti volttia, kun mä katsoin ensimmäistä kertaa mustan eläimen korvien välistä.

Milon askeleet eivät olleet niin suuret kuin Eepin. Se astui vielä hieman epävarmasti, mutta kuuliaisesti, eteenpäin, ja mä kannustin oria rapsutuksilla. Keinuin mustassa satulassa hymy huulillani, kun me käveltiin pitkin kaviouraa Milena talutustätinä.

“So this is how it feels when you have came to home”, mä huokaisin.