Liisin päivis

Jos meinasit kysyä, miten mä, tavaratalossa työskentelevä perustallaaja, sain nimeni Topeliuksen papereihin, don’t bother. Mä en osaa sanoa tai selittää - haluaisin sanoa että se on liian monimutkaista avattavaksi, mutta oikeastaan se oli niin helppoa (vähän turhankin, näin jälkikäteen ja tukku seteleitä köyhempänä) että yhtäkkiä mä omistin nuoren puoliverisen. Ja se nyt olisi vielä ihan normaalia, jos kyseinen puoliverinen olisi joku tuntematon-sukuinen, pihan perälle syntynyt varsa. Mutta ei. Mun puoliveriseni oli neljävuotias, erittäin hyväsukuinen (palkittu ja menestynyt ja niinpoispäin, you know it) kouluhevosen alku, joka mun oli tarkoitus opettaa tavoille ja raahata kilpakentille.

Parempi kysymys oikeastaan oli se, oliko mulla suunnitelmaa, miten mä sen tekisin? Ei helvetissä. Mä olin tuhlannut reissurahani hulluudenpuuskassani ja nyt mun naruni päässä tallipihaa seisoa toljotti suurikokoinen hevonen.

Kiltti kuin mikä se oli ainakin, jossei muuta: nätisti se siinä mun vieressäni odotti, että mä päätin mikä meidän peliliikkeemme trailerista poistumisen jälkeen oli. Se hirnui aidan vierelle tulleelle suomenhevostammalle ja heilautti häntäänsä kuin esitelläkseen sitä, look at my piiska tai jotain, mutta tyytyi sen jälkeen vain katselemaan ympäriinsä. Aivan kuin se olisi miettinyt, mihin mut voisi ohjata, jos mä en pian päättäisi itse suuntaa meille.

“No tämäkö se siun ostoksesi nyt on? Komea”, me molemmat hätkähdettiin, kun Jaska ilmestyi navetasta. Se käveli meidän luokse raskain askelin ja tuumaili hetken hiljaa, katsellen oria sitä mittaillen.

“No joo, harmi ettei sillä komeudella vain voiteta missään ‘suoraan gp-tasoiseksi’ -palkintoa”, mä tuhahdin. Topelius tönäisi mua käsivarteen hellästi, kuin toruen mun sanojani. Aivan kuin se olisi todennut, että nainen nyt et minua mollaa.

“Eiköhän se siitä, ja eihän mikään tämän ikäinen, nelivuotiashan tämä oli, ole sen tasoinen vielä. Siula ja teillä on monia vuosia edessäpäin opetella niitä pyörähdyksiä ja hypähdyksiä ja mitä ne ikinä siellä huipulla tekeekään”, Jaska ojensi takkinsa taskusta kaivamaansa porkkanaa ruunikkoa päin, ja ei mennyt sekuntiakaan kun suurisuisen eläimen tyytyväinen rouskutus ympäröi meidät. Hetkeksi mä vaivuin tyytyväisyyteen.

“Tulikos se Samu muuten mukana, eikös tuo ole isäsi auto kuitenkin? Eihän siula mitään lupia ole kärryä vetää? Viehän tuo elukka koppiin niin mie keitän sumpit, voidaan haastella tuvassa enemmän, Jenska laittoi eilen mustikkapiirakkaa viime kesän viimesistä marjoista”, Jaska puhui, puhui ja puhui, ja mä sain todettua vain että kyllä, kyllä se isä mut toi. Tai, mut ja Topeliuksen. Meitä oli nyt kaksi. Katsoin hetken suurikokoisen miehen perään, kuinka sen kumisaappaiden alla loiskui märkä lumi. Me seisottiin kuivaneella maalla ja mua hytisytti ajatuskin siitä, että mun sukat kastuisivat loskassa rämpimisestä.

Mun uudelle, hienolle kilpahevoselle oli varattu karsina navetan perältä. Tai perältä ja perältä, kun talliksi väännetyssä rakennuksessa oli ylipäätäänkin vain neljä karsinaa. Lenni pyörähti uudessa yksiössään nätisti purut pohjalla lennellen, kävi tuhahtamassa ruokakipon alla olevalle, heinille varatulle paikalle, joka oli kuitenkin pelkkää paljasta sementtiä sillä hetkellä. Sitten se asettui, kävi haistamassa kaltereita kevyesti ja katsoi mua - taas kuin odottavasti. Ja ehkä se odottikin, kun en mä heti tajunnut edes irrottaa narua. Puistelin päätä ihan vain itselleni, napsautin lukon auki ja nostin käteni rapsuttamaan ruunikon harjantyveä. Sen tukkatyyli oli hieman ylikasvaneen ratsuharjan mallinen, ja mä tykkäsin siitä ihan tosi paljon. Sierra (the kasvattaja) oli sanonut, että oli äitinsä pyynnöstä ollut aikeissa tasoittaa ja siistiä Topeliuksen kutreja, mutta ‘onneksi sä tulit ja viet sen nyt pois kun en mä tuohon halua saksien kanssa koskea’. Olin ihan samaa mieltä nuoren naisen kanssa, en tosiaankaan antaisi kenenkään lähestyä ruunikon harjaa saksien kanssa. Ainakaan vielä. Itsestäni mun ei tarvinnut olla huolissani koska mä en ollut mikään maailman vakuuttavin parturi enkä luottanut itseni käteen saksia niissä merkeissä muutenkaan, mutta hetkeen en pyytäisi myöskään Jenskaa leikkelemään orin kampausta. Ehkä sitten, jos mentäisiin näyttäytymään jonnekin.

Voi olla että lamaannuin rapsuttamaan uutta ostostani hyväksi toviksi. Voi myös olla että lässytin sille ällöttävän makeita rakkaussanoja. Mutta kun mä viimein irtaannuin ruunikon hevosen iholta ja peräännyin karsinan oven ulkopuolelle, mua ei sattunut oikeastaan ollenkaan, etten mä päässytkään ihan vielä matkustamaan. Eikä edes ahdistanut tieto siitä, että Topelius kuuluisi oikeasti jonnekin keski-Eurooppaan huipputalleille, eikä mihinkään Nevannon peränurkkaan. Sierra oli luvannut auttaa ja sen äidin liikekumppani oli myös valmentaja ja kätevä käsistään kun tultiin nuoriin hevosiin. Eiköhän me pärjättäisi. Toivottavasti.

Vielä ennen karsinan oven sulkemista mä räpsäisin nopeasti kuvan puoliverisestä, joka katsoi mua uteliaana - kuitenkin pysyen koppinsa puolella eikä yrittäen livahtaa vapauteen. Selasin muutaman snäppifiltterin läpi ennenkuin tyydyin kuvan väriä hieman lempeämmäksi muuttavaan, lisäsin tekstin ‘mu armas’ ja jaoin tarinoihini. Armas tosiaankin.